Spending my time

Mun isoveli kertoi tänään lukeneensa tätä mun blogia. Sanoi, että mietin ehkä liikaa lähtemistä. Se on ihan totta. Mun päiviin ei paljon muuta mahdu. JP lupasi mulle, että ne pärjää täällä. Se helpotti. Me puhuttiin hiukan vaaliajoista, ja todettiin molemmat että niitä aikoja on ikävä. Totesin, että silloin oli tunne että teki jotain, oli jossain mukana. Totta. Monta kuukautta vaalien jälkeen on ollut tyhjä olo. On ehkä vieläkin.

Mä liityin tänään Greifswaldin demarinuoriin. Kivaa. Siellä mä sitten vaikutan. Ainakin toivottavasti.

Mun poskia pitkin valuu kyyneleet, mä en voi niille mitään. Kukaan ei voi tietää miltä musta tuntuu. Tunteiden vuoristorata on jo melkein naurettavaa. Miksei mua kuitenkaan naurata?
Mulla on jo nyt älytön ikävä joka ikistä rakasta ihmistä täällä. Mä tuun niin kaipaamaan kaikkia.

Mä palaan yli viikon mittaiselta sairaslomalta huomenna kahdeksi päiväksi töihin. Hyvästelen lapset, joihin kiinnyin kesän aikana kovasti. :) Olisi hauskaa tietää mitä niistä tulee isona. Valitettavasti mä en saa koskaan tietää.

Tässä vaiheessa on mainittava rakas ystäväni Jenny, joka lähtee 29.9. puoleksi vuodeksi aupairiksi Saksaan. JENNY tiedän että luet tän, joten toivon sulle kaikkea hyvää. Tiedät että rakastan sua, eikä se tuu koskaan muuttumaan. On ollut ilo tuntea sinut höpö. <3