Muistelin tänään eduskuntavaaliaikoja ja lueskelin isoveljeni blogia. Hiljaa jäin kaipaamaan sitä suurta vaikuttamisen halua mikä mulla silloin oli. On kyllä edelleen, mutta nyt kun olen jättämässä Suomen ja samalla myös demarinuoret, tuntuu etten voi vaikuttaa enää asioihin.
Täytynee etsiä Greifswaldista poliittinen nuorisojärjestö, ettei aivan unohtuisi :)
Ihmiset demarinuorissa on jotenkin niin loistavia. Mä jään omalla tavallani kaipaamaan kaikkea sitä. Valitettavasti kaikki syksyllä tapahtuvat asiat ei ole kohdallani ajankohtaisia, ja se tuntuu pahalta. Voi jospa oisin saanut olla mukana..
Mä muuten yritän koko ajan mielessäni kuvitella sitä tilannetta kun mä seison lentokentällä hetkeä ennen lähtöä. Joka kerta mun kuvitelmissa se tilanne näyttää eriltä. Itkenkö mä? Hymyilenkö? Oonko innoissani? Itkeekö muut? Äiti, JP? Mitä oikeasti tapahtuu sitten? Mä puhun aivan liikaa mun lähdöstä. Mutta mun on jotenkin purettava sisäistä ahdistusta tästä isosta askeleesta. Tahtoisin olla 24/7 niin hiphei innoissani, mutta välillä tulee hetkiä kun ei oikeasti tahtoisi enää lähteä. Tahtoisi vain olla täällä. Tuttua ja turvallista.
Mä niin toivon että musta tulee onnellinen siellä. Että löydän sieltä jotain sellaista, mitä en täältä löytänyt. Ei hetken onnea, vaan pysyvää. Hyvän olon tunnetta. Mutta koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Ikävä kyllä.
Tähän loppuun voisin sanoa että..
En unohda teitä koskaan.
--
Tears dry on their own.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti