Kasa ikävää <3

Nyt se on siis totta. Enää n.8 tuntia, ja istun jo lentokoneessa kohti Saksaa. Maata, jossa tulen viettämään monta vuotta. Tiesin tän päivän koittavan joskus, mutta nyt tuntuu että se tulee liian pian. Niin paljon jäi sanomatta, niin paljon jäi tekemättä ja kokematta. Hetkeäkään en kadu, sillä jokainen ihminen, jonka olen tuntenut täällä, on ollu todella arvokasta.
Niin paljon teillä kaikilla olisi ollut mulle annettavaa. Antakaa ajan kullata muistot.
Te ootte kaikki mun sydämissä aina. <3

Yritän päästä koneelle mahdollisimman pian Saksassa. :) Siihen asti:

Auf wiedersehen. :)

--

It's a new beginning.

The hardest part

Tänään on torstai. 27.syyskuuta 2007. 4päivää maanantaihin. 4päivää siihen että lähden.
Miltä nyt tuntuu? Ahdistaa. Jännittää. Sekavia tunteita.
Vaikeinta tässä koko lähtö hommassa on varmaankin se, että tiedän, että joitain ihmisiä en tule näkemään ehkä enää ikinä. Hyvin monia en pitkään aikaan. Jotkut unohtuu. Elämä vie. Ei auta muu kuin kulkea mukana. Yrittää pysyä kyydissä ilman, että putoaisi.

Isoveljeni sanoi eilen olevansa ylpeä minusta. Yhtä ylpeä, kuin minä hänestä. Hän muistaa, että olen hänen tukena ja turvana vaikka olisin kaukana. Se on hyvä asia.

Älkää unohtako mua :)

--

And the hardest part was letting go,
not taking part.

Tiistai, Dienstag :)

Mun on aika täällä alkaa käymään yllättävän nopeaa vähiin. Joka päivä on jotain tekemistä tällä viikolla, ystävien näkemistä ja muuta mukavaa. Pitäisi pakata loputkin tavarat jossain vaiheessa, ei haluttaisi yhtään. Ahdistaa noi matkalaukut tuolla huoneessa.

Onneksi jouluun ei ole pitkä aika, tulen silloin käymään täällä ja helmikuussa mulla alkaa kahden kuukauden luentovapaa aika. :) Näemme siis pian taas!

Ensi viikolla tähän aikaan olen jo Greifswaldissa, jännittää :) Sitä ennen on kuitenkin vielä juhlintaa tiedossa ;) Eiköhän oteta jalalla koreasti lauantaina ja unohdeta se, että lähtö on edessä.

--

Kerrankin unohtaa, kaikki se vakava,
mitä on huomenna ja vittu ikinä.

Muistanko kaiken myöhemmin?

Kerro miltä se tuntuu, kun irti päästää.

Enää 7päivää jäljellä. Jännittää aivan kamalasti ja tällä hetkellä on sellainen fiilis ettei tahtoisi lähteä näin pian. :) Mutta pitää olla reipas ja nostaa pää pystyyn, kyllä tää tästä.

Oli paras viikonloppu vähään aikaan. Huomenna alkaa uusi ja viimeinen viikko Suomessa.
Mutta ei hyvästejä, eihän?

--

Älä sinä muiden katseista välitä.

Spending my time

Mun isoveli kertoi tänään lukeneensa tätä mun blogia. Sanoi, että mietin ehkä liikaa lähtemistä. Se on ihan totta. Mun päiviin ei paljon muuta mahdu. JP lupasi mulle, että ne pärjää täällä. Se helpotti. Me puhuttiin hiukan vaaliajoista, ja todettiin molemmat että niitä aikoja on ikävä. Totesin, että silloin oli tunne että teki jotain, oli jossain mukana. Totta. Monta kuukautta vaalien jälkeen on ollut tyhjä olo. On ehkä vieläkin.

Mä liityin tänään Greifswaldin demarinuoriin. Kivaa. Siellä mä sitten vaikutan. Ainakin toivottavasti.

Mun poskia pitkin valuu kyyneleet, mä en voi niille mitään. Kukaan ei voi tietää miltä musta tuntuu. Tunteiden vuoristorata on jo melkein naurettavaa. Miksei mua kuitenkaan naurata?
Mulla on jo nyt älytön ikävä joka ikistä rakasta ihmistä täällä. Mä tuun niin kaipaamaan kaikkia.

Mä palaan yli viikon mittaiselta sairaslomalta huomenna kahdeksi päiväksi töihin. Hyvästelen lapset, joihin kiinnyin kesän aikana kovasti. :) Olisi hauskaa tietää mitä niistä tulee isona. Valitettavasti mä en saa koskaan tietää.

Tässä vaiheessa on mainittava rakas ystäväni Jenny, joka lähtee 29.9. puoleksi vuodeksi aupairiksi Saksaan. JENNY tiedän että luet tän, joten toivon sulle kaikkea hyvää. Tiedät että rakastan sua, eikä se tuu koskaan muuttumaan. On ollut ilo tuntea sinut höpö. <3

so ist das leben

Se on aika jännä miten tunteet mun lähdöstä vaihtelee päivittäin ääripäästä toiseen. Tänään mä olen tyytyväisenä pakkaillut laukkujani ja fiilistellyt. Musta on mukavaa pakata. Oon pakannu suurimman osan jo, vaatteet vielä. On kivaa lähteä :) Haikeeta, mutta kivaa.

Ens viikko menee tosi nopeesti, tiedän sen. Kahdet läksiäispippalot tiedossa. Mä en halua hyvästellä ketään. Jälleennäkemisiin, niinhän? Me nähdään vielä, joskus jossain. En mä maailmankartalta mihinkään katoa. Mä toivon, että tekään ette katoais.

Vielä on vähän aikaa olla kotona. Äidin turvassa. Onneksi mä tiedän, että kotiin voi aina palata. Sen mä opin jo pienenä.

Wherever the wind blows, you will find me there.

When it's all said and done.

Can we let it go?

Mä en saanutkaan, enää yhtään aikaa enempää.

14päivää mun lähtöön. Mä kärsin vatsakivuista jo toista viikkoa. Ehkä huomenna tiedän, mikä mulla on vai onko tää vain stressiä. Vakavan stressin oireet ovat väsymys,päänsärky ja vatsakivut. Voi kyllä, multa löytyy nämä kaikki. Tänäänkin nukuin 3tunnin päiväunet. Mä olen väsynyt. Hyvin väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen.

Olen kyllästynyt vastaaamaan kysymyksiin "jännittääkö, kauan meinaat olla ja koska lähdet". Ei enää yhtään tuollaista kysymystä kiitos.

Mä menetin tänään jotain hyvin arvokasta. Se oli arvokasta mulle, mutta ei sille toiselle. Mä en halua puhua asista, mä vain kerron ton.

En jaksaisi olla täällä enää. Ahdistaa.

--

This silly game of love you play,
you win only to lose.

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Muistelin tänään eduskuntavaaliaikoja ja lueskelin isoveljeni blogia. Hiljaa jäin kaipaamaan sitä suurta vaikuttamisen halua mikä mulla silloin oli. On kyllä edelleen, mutta nyt kun olen jättämässä Suomen ja samalla myös demarinuoret, tuntuu etten voi vaikuttaa enää asioihin.
Täytynee etsiä Greifswaldista poliittinen nuorisojärjestö, ettei aivan unohtuisi :)

Ihmiset demarinuorissa on jotenkin niin loistavia. Mä jään omalla tavallani kaipaamaan kaikkea sitä. Valitettavasti kaikki syksyllä tapahtuvat asiat ei ole kohdallani ajankohtaisia, ja se tuntuu pahalta. Voi jospa oisin saanut olla mukana..

Mä muuten yritän koko ajan mielessäni kuvitella sitä tilannetta kun mä seison lentokentällä hetkeä ennen lähtöä. Joka kerta mun kuvitelmissa se tilanne näyttää eriltä. Itkenkö mä? Hymyilenkö? Oonko innoissani? Itkeekö muut? Äiti, JP? Mitä oikeasti tapahtuu sitten? Mä puhun aivan liikaa mun lähdöstä. Mutta mun on jotenkin purettava sisäistä ahdistusta tästä isosta askeleesta. Tahtoisin olla 24/7 niin hiphei innoissani, mutta välillä tulee hetkiä kun ei oikeasti tahtoisi enää lähteä. Tahtoisi vain olla täällä. Tuttua ja turvallista.

Mä niin toivon että musta tulee onnellinen siellä. Että löydän sieltä jotain sellaista, mitä en täältä löytänyt. Ei hetken onnea, vaan pysyvää. Hyvän olon tunnetta. Mutta koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Ikävä kyllä.

Tähän loppuun voisin sanoa että..

En unohda teitä koskaan.

--

Tears dry on their own.

2 laatikkoa tavaroita lähti sitten Saksaan. Mun lähtö alkaa olemaan lähellä. Vielä on kuitenkin aikaa, ehkä liikaakin. Asiat täällä ehtii muuttua monen monta kertaa, ja virheitä sattuu. Valitettavasti.

En mä tunne sitä ihmistä. Jotkut tietää kenestä puhun. En mä sitä tunne, eikä se mua. Miten silti siitä on voinu tulla niin tärkeä ihminen mulle? Kuinka ironista. Parhaimmat tyypit on osuneet mun kohdalle sen jälkeen ku päätin mun Saksaan lähdöstä. Jepjep. Ei mitään lisättävää. Ohi on.

--

I've been here for so long.
I think it's time I moved on.

Mua odottaa jo asunto Greifswaldissa. Huone neljän tytön solussa. Aamuisin on epätodellinen olo mun lähdöstä. En usko, että kun seison lentokentällä laukkujeni kanssa mulla olis yhtään sen todellisempi olo. Joskus ehkä kuukausien päästä tajuan, että mun elämä on nyt siellä.

Täällä Suomessa mä asuin 18vuotta. Mulla ei jäänyt mitään kesken, ympyrä on sulkeutunut.
Mä lähden selvittämään millaista on elämä mun toisessa kotimaassa.

--

Olet kaiken alku ja loppu.
Sinuun tämän pitäisi päättyä.

Mut et ole jäämässä, vaan hyvästelemässä..

En ole aina osannut arvostaa vanhempieni ja perheeni antamaa tukea ja turvaa. Nyt kun iso askel aikuisuuteen on edessä, näen asiat uudessa valossa.
Viime kuukausina perheeni on auttanut minua valtavasti, varsinkin isäni.
Ilman häntä en olisi nyt tässä.

Kolme pahvilaatikkoa seisoo ovellani, ne ovat lähdössä uuteen asuinmaahani.
Muutaman viikon päästä minä seison tuolla ovella matkalaukkujeni kanssa. Uusi elämä odottaa minua jo. Kyyneleiltäkään ei ole vältytty, mutta silti tämä päätös on elämäni parhain. Vaikein, mutta parhain.
Viime kuukaudet ovat kasvattaneet ja vahvistaneet minua henkisesti paljon, olen tehnyt elämäni vaikeimpia päätöksiä.
Uskon, että jokainen joutuu joskus elämässään tähän tilanteeseen : Lähteäkö vaiko jäädä?

Nyt lähteminen on se oikea vaihtoehto.

ISO kiitos, VIELEN dank. Isi, äiti ja JP.

-Jaana

yliopiston ovet auki

Tätä päivää olen odottanut melkein 7viikkoa. Odotin Test Daf - kielikokeeni tuloksia 19.7. asti, tietääkseni riittääkö saksan kielen taitoni yliopistoon.
Yliopiston hyväksymiskirje tuli jo monta viikkoa sitten, kaikki oli vain kiinni tuosta kokeesta.
Tänään se päivä sitten koitti, kokeeni tulos tipahti postiluukusta. :) Läpi meni, eli GREIFSWALDIN YLIOPISTON ovet todellakin aukesivat minulle :)

Tästä se tulevaisuus sitten alkaa.

Sitä hyvän olon tunteen määrää sisälläni ei voi sanoin kuvailla. Olen pitkästä aikaa onnellinen,
ja mielestäni olen valkolakin jälkeen ansainnut onneni.

hohoo!

jaana päätti sitten repäistä ja alkaa kirjoittamaan tätä blogia. aattelin että jos te ehkä haluatte tietää mitä mulle kuuluu sitten kun oon siirtänyt elämäni muille maille vierahille, saksaan siis :)
lähtöön on (onneksi ja valitettavasti) 4 viikkoa aikaa, 1.10 klo.6.15 finnairin kone nousee ilmaan jaana mukanaan!

--

ei ole tärkeää mihin suuntaan menen
tärkeämpää on että vain etenen.